Oli synkkä ja myrskyinen yö ja viisikon kolmikko lahnaili Muuran vaatehuoneessa. Muura kertoi eräästä pelottavasta tapahtumasta, joka sille oli käynyt juuri vähän aikaa sitten. Maura taas turhautui koko aiheeseen, ja julisti "Mitään en usko ennen kuin omin silmin näen!". Sitten aloimme lähteä nukkumaan. Yhtäkkiä Maura sanoi: "Shhh, kuuletteko te tuon?". Muura ja Muri ihmettelivät että mitä muka. Maura sanoi kuulevansa viereisestä huoneesta kuiskintaa.
Aamuyöllä Muri heräsi ja oli aikeissa katsoa kännykästään kelloa. Nukuttiin siis kolmestaan sohvalla ja Murilla on tapana säilyttää kännykkäänsä yön aikana ikkunalaudalla (Muura ja Maura ei tiennyt vielä tuolloin Murin kännykän säilytyspaikkaa). Muri huomasi ettei hänen kännykkänsä olekaan enää ikkunalaudalla ja ihmetteli että mihin kummaan se on joutunut. Juuri kun Muri oli aikeissa alkaa etsimään puhelintaan, niin pimeydestä ilmestyi Mauran käsi, joka ojensi Murin puhelimen Murille. Muri oli tosi ihmeissään, koska hän ei ollut sanonut ollenkaan ääneen etsivänsä sitä, ja muutenkin Maura oli unessa ojentaessaan sen. Aamulla Muri sitten kertoi tapahtuneesta Muuralle ja Mauralle, ja kaikki olivat ihmeissään. Sillä hetkellä Maura kuitenkin muisti, että joku ääni hänen päässään oli kehottanut ojentaa puhelimen Murille. Mutta Mauralla ei kuitenkaan ollut mitään muistikuvaa siitä, että miksi hän oli ottanut puhelimen käteensä yöllä. Tälle ei oikeasti ole mitään järkevää selitystä, koska Maura ei tiennyt puhelimen olinpaikasta mitään. Ja miten ihmeessä Maura tiesi Murin etsivän puhelintaan, kun Muri ei sanonut sitä kertaakaan ääneen? Ehkä tämä ei kirjoitettuna kuulosta ihmeelliseltä, mutta tämän tapahtuman jälkeen Maura oli hieman kahden vaiheilla, että uskoakko vai eikö yliluonnollisiin juttuihin, mutta sitten kun tämänkaltaisia juttuja alkoi tapahtua useamminkin Mauran ollessa paikalla, niin eihän siinä uskomattakaan voinut enää olla.
Kerran Mauran ja Muuran ollessa Muuran vaatehuoneessa Maura alkoi taas kuulla kuiskintaa ja sanoi siitä Muuralle. Se vähän ihmetytti, sillä heitä ei sillä hetkellä pelottanut yhtään. Sitten he päättivät tulla kaapista ulos ja mennä istuskelemaan Muuran huoneen sängylle ja laittaa valot päälle. Yhtäkkiä he huomasivat, että Muuran hyllyssä roikkuva koriste-esine alkoi itsestään heilumaan huomattavan paljon. Mikään ovi ei ollut auki, joten se ei voinut johtua ilmavirrasta. Muura ja Maura eivät uskaltaneet edes liikkua perkele. Heille tuli semmoinen ahdistunut olo. Muuralla oli tullut semmoinen olo ennenkin ollessaan huoneessaan mutta nyt Mauralle tuli semmoinen olo ensimmäistä kertaa, eikä Muura ollut edes kertonut siitä koskaan Mauralle. Sitä oloa on oikeastaan todella vaikea selittää. Se ei ole semmoinen, että pelottaisi, vaan tulee tavallaan sellainen olo, että nyt ei ole turvassa.
Muuralla oli ennen tapana tuoda huoneeseensa vesikannu, ettei tarvisi kokoajan rampata keittiössä hakemassa vettä. Muuran mamo oli monesti räyhännyt siitä, että se oli kaatanut kannun monesti vesineen päivineen. Muura päätti sitten kerrankin pelata varman päälle, ja asetti vesikannun tasan tarkkaan keskelle pöytäänsä. Muura oli aikaisemmin korjannut posliininuken vaatteita ja jätti kyseisen nuken pöydälle kannun viereen. Sitten Muura lähti käymään jossakin muussa huoneessa ja tultuaan takaisin kannu oli kaatunut.
Tässä jokunen kuukausi taaksepäin kun meillä oli hippamat Muuran vaatehuoneessa, niin Mauralle tuli pakottava tarve kirjoittaa avautumisen vihkoon. Hän meni ulos vaatehuoneesta ja läsäytti kankkunsa Muuran sängylle. Samalla Muuran kaiuttimista kuului tämä biisi:
Sitten yhtäkkiä Maura alkoi kuulla sellaista ääntä, että joku ryömisi sängyn alla. Se oli aivan kyllikin ahdistava hetki. Maura pomppasi niin kauas sängystä kuin pystyi, ettei kukaan varmasti ehtinyt tarrata häntä jalasta. Sitten hän juoksi vaatehuoneeseen julistamaan tätä kauhun hetkeä.
Kerran syksyllä me säikyteltiin viisikon voimin toisiamme Muuran pimeässä olohuoneessa. Mukana oli myös eräs Jormuli. Yhdessä vaiheessa Muura luuli, että Jormuli pujahti oven raosta Muuran huoneeseen muka ihan ovelana ja sitten säikyttelisi meitä sieltä. Sieltä oven raosta pilkisti valoa juuri sen verran, että Muura pystyi erottamaan sen hahmon. Muura ajatteli sen olevan juuri Jormuli koska sillä hahmolla oli musta huppari ja huppu päässä, aivan kuten Jormulilla silloin oli. Sitten yhtäkkiä Jormuli alkoi puhumaan Muuran selän takana sohvalla. Muura oli tosi ihmeissään ja kysyi muilta, että kuka tuonne huoneeseen meni. Kaikki olivat olohuoneessa, joten kukaan meistä se ei ollut.
Tässä oli vain yksi pulla kyllikin aamupalasta, lisää löytyy yhtä paljon kuin hesekuponkeja päämajalta. Tämän postauksen jälkeen olette varmaan jo valmiina pyytämään valkotakkiset paikalle meitä varten mutta ei kannata koskaan olla liian skeptinen. Sitä paitsi, miettikää miten höpöä se olisi, jos me tyhmät paskaperse-ihmiset oltaisi ainoita täällä. Eihän meistä ole juurikaan muuhun, kuin tuhoamaan kaiken. Yliluonnolliset möllit toisivat tähän elämään edes jotakin järjen hippusta ja tasapainoa. Kaikki on mahdollista. Suipea.
T. Muri, Muura & Maura
