Noniin tutot, nyt hankitaan itse kannikat!

Meidän lomareissu Mauran mökille starttasi maitojunassa jouhevasti istuen. Tai no ei se mithän jouhevaa ollut, luettiin vaan Cosmopolitaneja eikä kommunikoitu muuta kuin muonaamisen yhteydessä.

Junanvaihdon jälkeen alkoi tulla edes jotain actionia. Me kolme istuttiin semmoisessa neljän hengen penkkiryhmässä, ja meidän lisäksi siinä oli eräs naikkonen. Yhtäkkiä Muri otti asiakseen paukasta Hujon päähänsä killumaan. Olisittepa nähneet sen ja erään toisen lähellä istuvan naikkosen ilmeet, ne katsoi Hujoa kuin pahinta arkkivihollistaan ja me ei nyt edes liiotella. Muura ja Maura meinasivat revetä ihan täpöllä. Kaikista parasta oli se, että Murilla pysyi kokoajan täydellisesti pokka, se ei edes meinannut hymyillä saatika nauraa. Meidän piti siinä 45 minuuttia koittaa parhaamme mukaan pidätellä naurua, kun ne kaksi naikkosta katsoivat Hujoa alta kulmien varmaan viiden minuutin välein. Kai ne pelkäsivät, että Hujolla on pahat mielessään.

Siinä se Hujo keikaroi koko komeudessaan. Me pidettiin Hujoa mukana niin kivisaaressa kuin kylän tansseissakin.

Kissankorvainen Muri nauttimassa veden sinisyydestä. Tai oikeastaan kissankorvat on väärä sanavalinta, sillä Muura nimesi ne lepakonkorviksi. Korvat kun korvat.

Eräänä päivänä ollessamme työjuhtina puiden parissa tapasimme kaksi liskoa. Ne tulivat ilomielin Murin hellään huomaan ja olivat mielissään jopa ympärillä pyörivistä paparazzeista. Mitään muonaa me ei niille tarjottu, hankkikoon itse kannikkansa, kun kerran villiin luontoon ovat syntyneet.

Me oltiin tuolla mökkireissulla muuten aika vanhuksia. Mentiin suunilleen joka ilta nukkumaan klo 24. Yhtenä iltana kuitenkin räväytettiin, ja valvottiin yhteen. Se otti seuraavana päivänä kuitenkin veronsa, sillä nukuttiin kolmen tunnin päiväunet. Niiden päiväunien jälkeen me tehtiin melekonen tempaus, nimittäin soudettiin kylän raitille ostamaan pingviinituutit ja syötiin ne puistonpenkillä. Katsokaas tutot, joskus elämässä pitää revitellä!

Kuten kesään kuuluu, me uida porskutettiin joka päivä. Jos halajaa Murin kanssa uimaan, niin kannattaa pitää etäisyyttä. Jos sen päästää tarraamaan kiinni, niin aika äkkiä menettää oman tilan hallinnan ja se on sitten menoa. Mutta on Muri muuten kyllä oikein kelepo vennamon veikko.

Me löysimme veneillessämme tuollaisen holy kuningassillan, jonka äärelle päätimme tehdä pienen eväsretken ilman eväitä, eli ihan vain retken. Oli virkistävää kahlata sillan kupeessa ja tähystää sammakoita ja muita niljakkaita.

Täytyy myöntää, että mökillä lomaillessamme emme tehneet kauheasti mitään kiehtovaa. Yhtenä iltana kuitenkin oltiin epätavallisen reippaita. Sängyssä lahnatessamme aloimme mankua, että tekee mieli jotakin hyvää. Niinpä ponkaisimme yhtäaikaa ylös ja kiljuimme kuin kiljuhanhet, että lähdetään ABC:lle. Ei varmaan koskaan ennen olla toimittu niin nopeasti kuin sillä hetkellä. Kerättiin hynthet yhteen ja ponkaistiin matkaan. Tosin ei olisi kannattanut sillä tavalla ponkaista, sillä kuntohan siinä loppui jo ensimmäisessä ylämäessä. Ei me sitä matkaa olisi jaksettu kokonaan kävellä, ellei oltaisi välillä istuttu maahan joogaamaan.

Tässä ollaan täydellisen leivän äärellä. Tuota leipää me jäystettiin joka päivä, siihen ei voi kyllästyä. Harmi että sitä ei saa meidän omalta paikkakunnaltamme.

Viimeisen mökki-illan kunniaksi Maura rykäsi päälleen tuollaisen hurthungin. Kyllä se päällä kelpasi tepastella risumetikössä. Murin ilme oli vaikuttava, kun hän näki kyseisen ilmestyksen. Sitä ilmettä ei voi mitata rahassa. Jos joku halajaa saada amerikkalaisen jalkapalloilijan hartiat, niin tuommonen talviturkki niskaan vain, niin eiköhän se sillä hoidu.

T. Muri, Muura & Maura

Noniin tutot, nyt luovutaan kalsongeista!

Kuten viimepostauksessa kerroimme, olimme toteuttamassa holy kuningastempausta. Kyseessähän oli pyöräily kohti ääretöntä ja sen yli, eli 500 kilometriä ja ahmat päälle.

Lähdettiin köröttelemään tuossa heinäkuun puolivälissä ja matkaanlähtö oli kyllä melekosta säätämistä. Me päätettiin lähteä matkaan synkkänä maanantai-iltana klo 23 mutta luonnollisesti lähtö viivästyi jokusen tunnin. Lähdön hetkellä satoi kuin saavista kaatamalla mutta meillä pysyi tunnelma katossa.

Me näytetään tuossa ylläolevassa kuvissa ihan pikkupojilta, kukaan ei voi kiistää sitä. Me köytettiin tavarat raivokkaasti pyöriin tuolla autotallin perukoilla juuri ennen lähtöä. Hampaita siinä sai kiristellä jonnin verran, kun ei tahtoneet tamineet oikein totella. Koska me ollaan luksusihmisiä, niin pamautettiin satuloihin vielä kuninkaalliset persauksen pehmikkeet.

Sitten kun lähdön hetki koitti, niin eihän siitä mithän tullut. Ei päästy viittä metriä pidemmälle, kun hoksattiin että eihän meidän uljaat ratsut mihinkään liiku, kun on niin paljon tavaraa. Me sitten mentiin pienoiseen paniikin poikaseen ja lyötiin viisaat päämme yhteen: jätimme kotiin mm. kylmägeelin, pyörien varakumit, sääskimyrkyn ja muuta tarpeellista. Kaikista eniten syömmeen sattui luopua kalsongeista.

Seuraava pysähdys tuli kymmenen metrin päässä kotiovelta, kun tavarat tippuivat ja niitä piti aikansa säheltää. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan. Ensimmäiset 15 kilometriä oli tosiaan kaatosadetta ja vastatuulta mutta meitä se ei haitannut yhtään, päinvastoin: Olimme yhtä hymyä.

15 kilometrin päässä kotoa oli ensimmäisen kunnon pysähdyksen aika syöminkien merkeissä. Meillä ei varmaan koskaan ennen ollut ollut niin nälkä. Avattiin muonareppu hullunkiilto silmissä ja syötiin siinä varmaan puolet kaikista eväistämme niin että pätkähti.

Muonattiin erään kauppakeskuksen katoksen alla ja ai että teki eetvarttia. Kyllä meillä oli muutakin evästä kuin suklaata ja energiajuomaa, jos sitä epäilette. Energiajuoma kyllä teki tehtävänsä, sillä oltiin tuolla taukopaikalla tosi energisiä ja otettiin ihania turistikuvia. Oli ihana olla yön rauhassa ihan vain kolmestaan, siinä on sitä jotain.

 

Muodikkaina ja raikkaina liikenteessä, luonnollisesti. Oltiin kuin uitettuja koiria ja noustuamme huomasimme, että asfalttiin oli painautunut persauksen ja jalkojen kuvat oikein komiasti. Kylmäkin meinasi vähän tulla mutta me ei annettu sen voittaa, vaan hypittiin reippahasti x-hyppyjä ja juostiin ympäri kauppakeskusta.

Sitten olikin aika jatkaa matkaa. Meillä ei ollut karttaa mukana sille osuudelle, koska olimme aika varmoja, että pieni vilkaisu google mapsiin edellisiltana riittää. Kartat on lahjattomille. Tosin otettiin muodon vuoksi mukaan yksi säälittävä kartta, mutta se alkoi vasta 200 kilometrin päästä kotoamme. Yllättäen löysimme heti oikealle tielle ja polettiin menemään niin, että perävalot vaan vilahti. 

Seuraava vastoinkäyminen kuitenkin jo häämötti. Eräässä risteyksessä lähdimme harhaan, kun Maura vähän sekotti pakkaa ja opasti joukon mieron tielle. Ajettuamme melekosen matkan harhaan meidän piti soittaa Muuran mamolle ja kysyä vähän sisäpiirivinkkiä. Ja kellohan oli jotain 4 yöllä. Hyä että soitettiin, sillä Mauran ohjeilla oltaisi taas menty methän. Harhaan ajon takia ylimääräistä tuli varmaan jotakin 25 kilometriä mutta se ei meitä hetkauttanut, naurettiin vaan perseemme irti. Sitä paitsi me nähtiin harharetkellämme ihania pöllöjä, jotka katsoivat meitä tosi epäuskoisesti.

Pikkuhiljaa aurinko heräsi ja kuivatti kiltisti meidän vaatteemme. Aamun tullen myös liikenne alkoi vilkastua, mikä oli ikävä juttu. Terveisiä vaan niille hurjapäisille rekoille, jotka eivät viitsineet ottaa minkäänlaista turvaväliä meihin viattomiin pyöräjuhtiin. Ilmavirta oli aikamoinen välillä ja siinähän meinahti kellahtaa kumoon. 

Ensimmäiset 100 kilometriä olivat ihan mukiinmeneviä, varsinkin kun alkumatkan sade oli hellittänyt. Tie oli kylläkin tosi yksitoikkoista ja pidettiin aika vähän taukoja. Yhdessä vaiheessa, kun luultiin että olimme ajaneet ainakin 15 kilometriä ilman taukoa, niin tienviitasta luimme, että olimmekin menneet vasta 8 km. Sen jälkeen me menetettiin toivo ja suutuimme tienviitoille ikihyviksi. Mokomat kiusanhenget. Ja kaikille vielä semmoinen tiedoksi, että ajettiin ne ekat 100 kilometriä putkeen. 

Kun lopulta pääsimme ensimmäiselle etapillemme (100km), oli meillä sekä toivo että muona lopussa ja järjestäkin oli vain rippeet tallella. Meitä väsytti ihan suakelisti, sillä takana oli n. 30 valvottua tuntia. Me pistettiin tuo eka etappi vähän rändömillä, koska siellä ei ollut leirintäaluetta ja me oltiin ajateltu, että kyllä me jotain keksitään. Vaan eipä se ollutkaan niin yksinkertaista. Vaellettiin kantamuksiemme kanssa ympäri tuppukylää, ja etsittiin sopivaa paikkaa teltalle. 

Kun jäljellä ei ollut enää mitään muuta keinoa, niin päätimme rohkaista mielemme ja kokeilla viimeistä oljenkortta. Pirhautimme rändömin omakotitalon ovikelloa ja kysyimme yösijaa kuin Josef ja Maria ikään. Yösija on kyllä vähän väärä termi, sillä kellohan oli jotain yksi päivällä. Oven avannut ihana naikkonen antoi meidän ilomielin pystyttää teltan hänen pihalleen, ja me olimme onnemme huipulla. Siinä sitten kasattiin teltta ja koitettiin alkaa nukkumaan mutta eihän siitä mithän tullut. Pyöriskeltiin enintään pari tuntia kylmässä teltassa ja sitten luovutettiin

                                                                                   

Siinä vähän tunnelmia teltasta. Höpötettiin teltassa niitä näitä varmaan 4 tuntia, kunnes seitsemältä illalla alettiin purkuhommiin. Myös talon omistava ihana nainen tuli jututtamaan meitä ja toivotti enkeleitä matkallemme. Tosi ihanaa, että vielä löytyy tuollaisia herttaisia ihmisiä. Me ei yhtään tajuta, että miksi jotkut eivät halua auttaa ventovieraita. Tavattuamme tuon naisen tajusimme, että ehkä ihmiskunnassa on sittenkin vielä jotakin toivoa.

Naisen pihalta siirryimme ABC:lle vähän muonaamaan. Tilattiin 5 ruoka-annosta ja eihän siinä kauaa hurahtanut kun ne oli jo tipotiessään. Joku kolme tuntia siellä huoltoasemalla tuli vietettyä mutta sitten oli jo aika jatkaa matkaa. Kello oli noin kymmenen illalla ja meillä oli edessä seuraavat 100 kilometriä. Ja öisin me siis ajettiin ihan sen takia, että silloin on ihanan rauhallista ja sellainen tunne, että omistaa koko maailman. Nyrkkikuva kuvastaa meidän tuntemuksiamme ajoon lähtiessä. Kauas on pitkä matka.

Ensimmäiset 25 kilometriä meni rattoisissa tunnelmissa. Pysähdeltiin varmaan kilometrin välein ottamaan turistikuveja.

Tuossa Murin nappaama masterpiece. Tuo maisema näytti ihan steinermaalaukselta. Tosi tunnelmallista ja Suomen kesäyö parhaimmillaan.

Tämänkin otoksen takana on taitava Muri. Koko tie oli käytännössä meidän, tosi coolia.

Yön siimeksessä alkoi vähitellen tulla kylmä, joten laitettiin sukat käsineiksi, sillä oikeat käsineemme olivat kosteita. 

Aina välillä oli ihana pysähtyä tienvarteen ja maata vierekkäin selällään katsellen taivasta, joka näytti putoavan. Me oikeasti pohdittiin, että mitä jos taivas nyt putoaisi. Oli epätodellinen olo. Sellainen olo tulee aina silloin, kun tekee jotakin hienoa, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. 

Eräällä alueella oli tuommoisia söpöjä kuveja heinäpaaleissa. Tämä kuva on viimeinen otoksemme matkalta, joten täten historiallinen.

Noin kolmelta yöllä alkoi tihuttaa vettä ja me kysyttiin sään herroilta, että ei kai vaan ala satamaan. Herrat kyllä vastasivat möreällä äänellä, että "Ei sada" mutta ne perkuleet huijasivat päin naamaa. Kaatosateeksihan se yltyi varmaan vartissa ja se oli sitten menoa. Ja tuossa vaiheessa oltiin valvottu yli 45 tuntia, niin alkohan se jo vähän ramasta.

Me oltiin ihan läpimärkiä ja meinattiin kirjaimellisesti nukahtaa pyörän selkään. Meillä oli myös tosi tyhmä olo ja päässä ei liikkunut yhtään mitään. Ei pystytty edes ajattelemaan mitään järkevää. Ainoat ajatukset olivat, että milloinkohan tulee seuraava tienviitta ja että paljonkohan kello on. Alettiin myös nähdä outoja valohallusinaatioita, esimerkiksi lentäviä ankeriaita. Se taitaa jo kertoa jotakin.

Kun oltiin pyöräilty noin kolme tuntia kaatosateessa, niin olimme jo niin toivottomia ja jäässä, että menimme koputtamaan erääseen tienvarressa olleeseen taloon. Se oli ainoa talo moneen kymmeneen kilometriin. Harmiksemme siellä ei tainnut olla ketään sillä hetkellä, joten jouduimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa soitimme taas Muuran mamolle mutta hän ei oikein tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pelastuslaitokselle mutta emme vielä siinä vaiheessa soittaneet sinne.

Jokainen metri oli yhtä tuskaa pyöräillä eteenpäin. Olimme niin jäässä, että sormet ja varpaat olivat jo ihan kohmeessa. Meillä oli kyllä sadetakit mutta siinä kaatosateessa ei enää mikään auttanut. 

Parin kilometrin jälkeen tuli taas (ihme kyllä) yksi talo tien varressa vastaan, ja laahustettiin tietenkin koputtamaan ovelle. Talo näytti kyllä asutulta, mutta ei sieltäkään avattu. 

Sen jälkeen soitimme pelastuslaitokselle mutta he eivät suostuneet auttamaan. Selitimme kyllä, että emme pysty kylmyydeltämme edes liikuttamaan raajojamme ja että me olemme keskellä ei mitään ja autot eivät pysähdy auttamaan. Kaikesta tästä huolimatta sieltä vaan sanottiin elämäänkyllästyneesti, että eivät voi auttaa. Meni kaikki uskottavuus tuohon touhuun.

Sen puhelun jälkeen meillä ei ollut enää mitään toivoa ja olimme sataprosenttisen varmoja, että kuolemme hypotermiaan. Maura oli ihan shokin partaalla ja pyöri vaa ympyrää keskellä tietä. Me ei ikinä ennen oltu elämässämme oltu niin toivottomia ja jäässä.

Sitten kuin taikaiskusta eräs mies henkilöautolla pysähtyi kohdallemme ja selitimme tilanteen hänelle mahdollisimman hyvin. Hän otti ystävällisesti meidät tavaroinemme kyytiinsä mutta pyörät meidän piti hyljätä metsikköön tien viereen. 

Lähimpään kylään oli matkaa 25 kilometriä ja hän jätti meidät siellä huoltoasemalle. Kiitimme häntä valtavasti avusta. Me oltaisi oikeasti kuoltu, jos hän ei olisi osunut paikalle. 

 Se mies sanoi meille autossa, että kymmenen vuoden päästä te nauratte tälle. Me naurettiin jo puolen tunnin päästä huoltoaseman vessassa... Kun olimme raahautumassa sinne vessaan huoltsikan läpi, niin myyjänaikkonen kysyi, että "Onko teillä joku hätänä?" Joo ei ollut mitään hätää, ihan lepposalle aamukahville oltiin tulossa uitettuina koirina hampaat kalisten teltan ja viiden repun kanssa. Vietettiin siellä vessassa varmaan yli puoli tuntia yrittäen saada litimärät vaattehet pois päältä ja etsien märistä repuista mahdollisimman kuivia vaatteita ylle.

Sitten me tallustettiin ilman kenkiä ja sukkia yöhousuissa huoltsikan pöydän ääreen. Jo siinä oli kylän miekkosilla ihmetystä kerrakseen. Siellä me sitten nuokuttiin joku vähän alle 3 tuntia, kunnes Muuran mamo ja pappa tulivat urheasti meitä hakemaan kotiin.

Meidän pyörät siis napattiin pyöräkoukkuun sieltä metsästä kotimatkalla. Kun pyöriä irrotettiin kotipihalla koukusta, niin huomasimme että Murin takarengas oli ottanut vähän osumaa. Tuo rengashan näyttää ihan siltä, että joku otso on sitä käynyt raatelemassa. Oltiin loppumatkan aikana ihmetelty, että miten Muri on yhtäkkiä niin suakelin hidas. Vaikka monesti jäimme odottamaan sitä, niin silti aina kymmenessä metrissä se oli ehtinyt jäädä sata metriä jälkeen. Ja sittenhän se selvisi, urhea Muri oli ajanut typötyhjällä takarenkaalla noin 15 kilometriä. Ja Muri ei siis ollut tajunnut sitä, koska yli 50 tunnin valvomisella ei pahemmin aivot ole käytössä. Respectiä siis Murille, ihan helevatanmoinen kunto sillä tutolla!

Oli kyllä semmonen matka, että auta armias. Noin 200 kilometriä me yhteensä edettiin, ja päästyämme takaisin kotiin nukkua porhotettiin menemään keveät 18 tuntia. Ja sitten lähdettiin määränpäähämme, eli Mauran mökille, maitojunalla. Vaikka retki ei mennytkään ihan niin kuin elokuvissa (tai oikeastaan meni just niin kuin elokuvissa...), niin me ei kaduta mitään ja olihan se nyt melekonen jymymenestys. Onpahan ainakin jotakin, mitä vanhainkodissa kiikkustuolissa muistella! 

T. Muri, Muura & Maura

Noniin tutot, nyt ken pelkää saa kenkää!

Tutot hoi, kuten me kaikki tiedämme, kesä on tempauksien kuningasaikaa. Nyt on aika laskea vesimeloneilla mereen, tutkia sammakoiden mieltä, tyhmistyä, viisastua, saada kauhia catfight aikaiseksi pastasta, tervehtiä aurinkoa ja olla kuin me, paistaa vaan!

Meillä on tullut nyt aika ottaa aikaa itsellemme. Myö oomma kuulleet, että kaksi ihmistä voi lämmittää toisiaan. Nyt on aika vinkistä vaari. Meitä ei näy täällä internetin ihmeellisessä ulottuvuudessa enää heinäkuussa mutta palaamme astialle elonkerjuun aikaan. Me ollaan toteuttamassa tempausten kuningasta ja prinssiä. Siis ei me voida kertoo mitä me aiotaan tehä, siis arvatkaa. Te pääsette näkemään niiden antia sitten kun olemme palautuneet.

Mimmikin on hengessä mukana.

Lomaterveisin
Muri, Muura & Maura

Noniin tutot, nyt mennään vekothimmen!

Olipa kerran viileä ja utuinen perjantaiäyö. Me pengoimme vaatekaappia ja saimme holy kuningasidean. Monet niistä vaatteen rotjakkeista olivat jo kyllästyneitä möllöttämään kaapin perukoilla, joten päätimme viedä ne Pelastusarmeijan lootaan. Kello oli kaksitoista yöllä ja Tuhkimo oli jo löytänyt prinssinsä. Me sitten lähdettiin polkasemaan kohti laatikkoa. Sinne me sitten sujautettiin neljä pussillista ihan kelepuja vaatteita, mille ei itse löydetty enää käyttöä.

Paluumatkalla iskimme silmämme tosi kiehtovaan leikkipuistoon, ja meidän oli ihan pakko päästä rimpuilemaan yhteen tosi siistiin vekothimmen. Lahnailtiin siellä ja mietittiin kuinka ikätoverimme juuri sillä samalla hetkellä ryystävät vauhtihirmua vahvempaa. Löysimme puiston pöydältä kolme kaljatölkkiä ja päätimme ottaa ne völhjyyn. Meitä ei oikein kiehtonut ajatus lähteä kotiin, joten päätettiin, että mennään rändömillä johonkin. Matkalla randomiin löysimme kokoajan vaan enemmän ja enemmän kaljatölkkejä, ja siitä saimme luonnollisesti holy kuningasidean alkaa kerätä niitä ihan kyllikin paljon.



Päädyimme sitten huisiin keskustaan, ja siellähän oli koko kylän nuoriso paikalla. Tölkkejä löytyi vaikka millä mitalla mutta niin myös pullopummeja. Ette voi edes kuvitella meidän epätoivoamme, kun vastaamme pyöräili joku immeinen, jolla oli niin paljon tölkkejä, että meinasi pyörällään kaatua.

Me alettiin aika nopeasti päästä jyvälle vai päästiinkö? Yön mittaan muut pullopummit alkoivat tulla meille jo tutuiksi ja aina tervehdittiin toisiamme kuin vanhat tuttavat ikään. Osa heistä oli kannustavaisia meitä uusia tulokkaita kohtaan, mutta toiset taas silmäilivät meitä halveksuen. Meidän lempikerääjämme oli eräs nuori herra, joka keräsi pullojen lisäksi myös roskia. Voiko hyviksempää tyyppiä olla?

Koska keräily oli tosi kiehtovaa, niin päätimme palata apajille heti seuraavana yönä, jolloin meno oli vielä villimpää. Se on niin hyvä tunne, kun näkee kadulla jotain kiiluvaa ja sitten tajuaa sen olevan tölkki. Vain true pullopummit tietävät sen tunteen. Me saatiin kumpanakin yönä ihan kyllikisti huomiota. Oltiin oikea paikallinen nähtävyys.

Saatiin mania niiltä kahdelta yöltä yli 30 euroa ja oltiin tosi mielissämme siitä. Voidaan lämpimästi suositella keruujuhtana olemista kaikille, jotka haluavat jännitystä elämään.

T. Muura & Maura

Noniin tutot, nyt nolatkaa itsenne!

Viisikko on aina ollut semmonen oman tien asia. Me oomma semmonen pesue, että elä käy ehottelleen. Me ollaan suoraan sanottuna tosi meleko outoja mutta ei me teitä muonata, paitsi ehkä jos oikein mahoton nälkä pääsee yllättämään.

Kuten olette varmasti hoksanneet, niin meillä on tosi omalaatuinen kieli, ja me oikeasti puhutaan livenäkin sillä tavalla, kun ollaan keskenään. Aluksi me oltiin ihan kyllikin peloissaan, että te lukijat ette arvostaisi meidän hassuja sanoja ja muita ahmoja. Me jopa ajattelimme, että eihän me voida niitä sanoja ja sanontoja käyttää kirkkaassa päivänvalossa mutta onneksi päätettiin uskaltaa, sillä kommenttien perusteella te arvostatte niitä.

Jos meitä ei tunne kunnolla, niin saattaa helpolla saada sellaisen käsityksen, että me ollaan tosi itserakkaita ja että kusi on kilahtanut hathun ja kumajaa siellä päivästä toishen. Mutta ei me olla inhottavia ihmisiä. Totta puhuen me ollaan true hyviksiä ja tosi auttavaisia ahman opetuslapsosia. Päämaja on meidän sielumme, ja sinne ovat tere tulemasteja kaikki, jotka haluavat purkaa sydäntään ja muonavarastojaan meille. Ovessa on avain, ja sisäpuolella istumme me takkatulen loisteessa, silmät hyvyyttä hehkuen. Ette te tosin tiedä osoitetta mutta kyllä sinne löytää, kun seuraa sydäntään ja pitää aistit avoimena.

Me arvostamme kilttejä ihmisiä jotka tekevät hyviä tekoja, ja joilla on sydän paikallaan. Me itsekin pyrimme olemaan semmoisia ihmisiä. Me ollaan muuten myös aika randomeja ihmisiä. Me tajuttiin se kunnolla vasta, kun perustettiin tämä ploki. Huomattiin, että ei ole olemassa yhtään plokia, joka olisi edes lähes omamme kaltainen. Sen takia teemmekin kaikkemme, että tämä pysyy samanlaisena.

Tajuttiin juuri, että tässä postingissa ei ole punaista lankaa. Mutta eipä tuo mithän, me ei olla ikinä oikein perustettu kutomisesta. Ei kaiken tarvi olla niin justiinsa, riittää kunhan on rattosa fiilinki. Tehkää oikeasti kaikkea, missä ei ole mitään järkeä, kunhan se vaan on hauskaa. Tehkää tyhmiä videoita ja ottakee päättömiä kuveja. Niiden pitää olla sellaisia, että kun katsastatte niitä, niin teidän pitää haukata happea ihan punanahkana ja hytkyä kuin hyllyvä ahma sambatunnilla. Jos joku koittaa estää teitä, niin sanokaa hänelle ihmeissänne, että "u say whaat" ja jatkakaa kreisiä menoanne. Ja mikä tärkeintä, nolatkaa itsenne niin pahasti, että ette kehtaa näyttää nokkaanne enää kylän perukoilla. Vaikka tuo ehkä kuulostaa oudolta neuvolta, niin voimme kertoa, että se on luultavasti paras neuvo mitä koskaan tulette saamaan. Me ollaan itse tehty se virhe, että ei uskallettu nolata itseämme moneen vuoteen, kunnes löydettiin toisemme ja siitä asti se on ollut melekosta menoa.

T. Muri, Muura & Maura

Noniin tutot, nyt älkää ihmetelkö!

Juhannus oli ja meni. Me ajateltiin kertoa viisikon kolmikon juhannuksesta nyt pienellä viiveellä. Alkuunsa me vaan tunnelmoitiin päämajalla kynttilän loisteessa ja kuunneltiin ratiota. Yhtäkkiä jollain meistä syttyi hehkulamppu päässä - mehän voisimme soittaa sinne ratioon, koska siellä juuri pyydeltiin kuuntelijoita pirhauttamaan ja kertomaan juhannuksesta. Kunhan oltiin ekaksi vähän ehditty panikoida siitä soittamisesta, niin lopulta päästiin linjoille ja kaksi miekkosta vastasi mielissään meille. Esiteltiin itsemme, että täällä on kolme tuttoa ja siitähän se praataus sitten lähti luistamaan. Pojjaat sanoivat, että odotelkaa hetki linjoilla, kunnes sitten koitti se hetki, että tajusimme olevamme suorassa ratiolähetyksessä. Ihan hyvin se meni, vaikka oltiin me suoraan sanottuna aika jäisiä. Mutta hei ensiesiintyminen ratiossa, siitä se ura urkenee ja lopulta Las Vegas kutsuu!

Illan ollessa vielä nuori me saimme holy kuningas idean lähteä polkemaan kohti mukavata biitsiä. Koska meillä oli pienimuotoista pyörävajausta, niin me kaikki kolme sitten ahtauduimme yhden pyörän selkään. Kyllä kaksi bullea saa aina tarakalle mahtumaan kun oikeen tunkasee.

Kun oltiin eka vähäsen lagitettu laiturin nokassa, niin oli aika usuttaa Muri villin joen armoille. Muri tekikin ensi kastautumisensa oikein näyttävästi, kuten ylläolevasta videosta näkee. Jos ihmettelette Lipposen päätä, niin älkää ihmetelkö.

Meillä oli eväänä Marabouta ja yhtäkkiä tuli semmoinen fiilinki, että heitetään se veteen ja katsotaan miten se käyttäytyy siellä. Niinpä viskattiin se niin että polskahti, ja samalla hetkellä Muri lähti kauhomaan sen perään huutaen aggressiivisesti "Saalis, saalis, saalis!" Ennen kun Muri oli ehtinyt saalistaa sen, se olikin jo uponnut joen syvyyksiin. Me tietenkin hätäännyimme siitä suunnattomasti ja viuhdoimme käpälillämme Murille, että pelasta se. Onneksi vesipetojen suvusta haarautuva Muri hoiti tehtävänsä kunnialla, ja niinpä pääsimme muonaamaan kuivaa Marabouta.

Lopulta me kaikki olimme uitettuja elikoita. Palattuamme biitsiltä otimme holy artistical kuveja päämajan oven edessä. Jos mielenkiinnostaa nähdä niitä, niin ne näkyvät kätevästi edellisessä postauksessa.

Muria ei ole näkynyt apajilla viikkoon ikiaikoihin. Alamme jo kaivata häntä. Onneksi hän aina välillä ilahduttaa sateisia päiviämme (oi missä olet aurinko armas) tekstiviestin muodossa. Eilen saimme Murilta soman runonpoikasen, joka kuuluu näin:
"Metsämursun voi nähdä vain se ihminen, jonka sydän likainen on ja aivan tunteeton." - Muri 2013

 T. Muura & Maura

Noniin tutot, nyt Minttu sekä Ville!

Ei ole yhtään kiva, että ihmiset aina ajattelee että meistä ei ole mihinkään. Me oomma muka pohjasakkaa. Me voidaan kertoa teille yksi pikkurillin kokoinen salaisuus. Meistä on kaikkeen, ja se on tosi juttu. Ja mikä parasta, me ollaan ihan tosissamme.

Kun me kolme ollaan suunniteltu jotakin ja kerrottu siitä muille, niin kukaan ei ole varmaan koskaan sanonut heti suoralta kädeltä, että "Hyvä idea, te varmana onnistutte!". Tosi kannustava ilmapiiri. Me aletaan pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että me ei saada tukea eikä kannustusta at all. Eikä sillä ole mitään väliä, vaikka onnistuisimme: Silti meidän pitää todistaa aina uudelleen kykymme, eikä se siltikään riitä. Voi öhöränkkääne.

Jos meidän tutuilta kysytään, niin me ollaan uusavuttomia, lapsellisia, voi vitun idiootteja ja pelkkiä pieniä bulleja. Varsinkaan Mimmi ja Terri ei ikinä usko meihin, ei ikinä. Viime talvena, kun olimme reippaina menossa kolaamaan lunta, niin Mimmi toppuutteli ja sanoi "Älkää viittikö, ette te kuitenkaan ossaa. Minä tuun näyttämään miten se tehhään." Ei me tietenkään otettu Mimmiä mukaan, vaan mentiin ihan kyllikin katkerina kolaamaan niin että ihan pöllysi. Mimmi totesi sitten jälkikäteen häntä koipien välissä että "Kyllähän te sittenkin osasitte."

Aina kun me kerrotaan joku suunnitelmamme, niin reaktiona on yleensä helevetinmoista räkänaurua tai sitten meitä katsotaan kuin mitäkin pölvästejä. Toisaalta se on ihan hyvä asia, koska me saadaan siitä niin paljon poweria että voi yliluonnollisella tavalla onnellinen kyllikki senthän. Mitä vähemmän meihin uskotaan, sitä suurempi mielihyvä me saadaan onnistuttuamme. Me rakastetaan sitä hetkeä, kun ne ihmiset, jotka eivät uskoneet meihin, joutuvat myöntämään olleensa väärässä. Me suorastaan eletään niiden reaktioiden kautta.

Me ollaan multitalentteja varsinkin itserakkaudessa. Me osataan niin monia asioita, että ei se ole ihmekään jos alkaa heikompia hirvittää. Viime talvena me pyöräytettiin semmonen vanhojentanssimekko että alta pois. Meidän tutut ajattelivat, että kaksi viikkoa ei riitä sen tekemiseen mutta mepäs tehtiinkin se viidessä päivässä. Sen mekon valmistumiseen ei taas yllättäen uskottu yhtään mutta sitten kun se oli valmis, niin kappas vaan minttu sekä ville.

Rakkaat tutot ja sexyt kaksilahkeiset hox! Älkää ikinä lannistuko siitä, jos teihin ei uskota. Aina jos teitä aliarvioidaan, niin kääntäkää se teidän eduksenne. Todistakaa, kuinka väärässä he ovat, jotka eivät teihin usko. Paitsi on myös yksi toinen hauska taktiikka mitä me joskus käytämme, kun meidän kykyjämme aliarvioidaan. Joskus kun joku saarnaa meille siitä, että me varmasti tullaan feilaamaan, niin me vaan hymyillään mielessämme tosi kettumaiseen sävyyn ja ajatellaan, että "Voi lapsi kun tietäisit." Ihan vinkiksi kaikille, että siitäkin saa ihan kyllikisti mielihyvää. Aina ei tarvitse edes todistaa toisen olevan väärässä, riittää kunhan itse tietää sen ja uskoo omiin taitoihinsa.

Pssst tutot
Tämä menee jalan alle!

T. Muri, Muura & Maura